Real de Catorce, not quite what I expected..

Moron,

Viime tekstista onkin sitten muutama viikko, muutamaan kertaan olen palautettakin saanut paivitystahdista kuulla... Paljon on valilla tapahtunut (valilla tosin on tuntunut, ettei mitaan tapahdu), mutta tama teksti keskittyy menneen viikonlopun tapahtumiin, nyt kun ne viela tuoreessa muistissa ovat..

Eli, alkuperaisena suunnitelmana viikonlopulle oli reissu Jenkkilan puolelle San Antonioon katsomaan Nba-matsia jne. Rahapulan ym. tekosyiden jalkeen ajatus Pohjois-Amerikan valloituksesta jouduttiin hylkaamaan. Ajatus viikonlopusta Monterreyssa taas ahdisti siihen malliin, etta paatimme perjantai-iltana kahden muun suomalaisen (Sanna, Hanne) lahtea lauantaiaamuna Real de Catorceen. Real de Catorce on siis vuoristokaupunki (n.2700 m merenpinnan ylapuolella), jossa on aikanaan ollut kukoistava hopeakaivos ja n. 40 000 asukasta. Kaivos kuitenkin kuihtui n. 100 vuotta sitten ja tata nykya kaupungissa on reilu 1000 asukasta. Nykyisin yksi kaupungin ykkos vetonauloista on laheinen autiomaa, jossa kasvaa Peyote-kaktusta. Peyotella on siis hallusinaatioita aiheuttavia vaikutuksia, joten kaikenlaisten hippien suosiossa kaupunki on..

Me kuitenkin jatimme hallusinaatiot mieleltaan koyhemmille ja kaupunkiin saapumisen ja hostellin loytamisen jalkeen paatimme lahtea oppaamme Juanin avustuksella vuoristoratsastukselle katsomaan auringonlaskua.. Alkuun kaikki sujui oikein hyvin. Ilma oli kaunis, hevoset vaikuttivat rauhalliselta eika kolmen tunnin ratsastuksesta neuvoteltu hintakaan (200 pesoa) vaikuttanut pahalta.
Liikkeelle lahdettyamme hommaan alkoi kuitenkin tulla jannitysta. Hevosilla tuntui olevan suuria vaikeuksia tulla toimeen keskenaan ja selkeasti oli kovaa kilpailua siita, kuka porukkaa johtaa. Tama aiheutti pienta sydamentykytysta erityisesti itselleni ja Sannalle, joille molemmille tama oli ensimmainen ratsastuskerta. Asiaa ei myoskaan helpottanut se, etta reitti jota kuljimme oli valilla n. 2 metria levea vuoristotie, jonka toisella laidalla oli jyrkkaa pudotusta aina muutaman kymmenen metria. Meista kokeneimman ratsastajan, Hannen kommentit "Mika naita hevosia vaivaa" ja "Ei naa tottele mitaan kaskyja" eivat suoraansanoen myoskaan syketta laskeneet. Oma hevoseni iski silmansa erityisesti Sannaan ja onnistui kerran puremaan hanta reiteen..

Arviolta tunnin matkaamisen jalkeen vuorten takaa alkoi sitten kuulua viime Suomen kesalta tuttua jyrinaa. Tasta emme sen kummemmin jaksaneet valittaa, koska aani todella kuulosti kaukaiselta. Hetken paasta alkoi kuitenkin sataa. Siita parin minuutin paasta sadepisarat alkoivat tuntua kumman kovilta ja nayttivatkin valkoisemmilta. Raekuuro siis. Rakeita Real de Catorcessa sataa kuulemma n. kerran vuodessa, joten hyvin onnistuimme vierailun ajankohdan valinnassa. Tamakaan ei viela matkaamme pysayttanyt, koska olimme varmoja siita, etta kyseessa on vain lyhyt kuuro. Siina vaiheessa kun vaatteista ei enaa loytynyt kuivaa kohtaa ja kasista alkoi havita tunto, paatimme kuitenkin kaantya takaisin. Paluumatkaa ehdimme tehda muutaman minuutin ajan, kunnes oppaamme Juan kaski meidan nousta hevosilta ja juosta laheiseen taloon myrskylta suojaan. Salamat alkoivat iskea siis aika lahelle. Tassa vaiheessa muistin myos, etta koska minulla ainoana oli reppu, myos kaikkien sahkolaitteet olivat minulla. Pakko myontaa, etta hieman pelotti ja yhta kovaa olen viimeksi varmaan juossut aikanaan pesapallokentilla. Paasimme kuitenkin ehjina perille ainoaan lahialueella olevaan taloon myrskylta suojaan. Paljon suojattavaa ei sinansa enaa ollut, silla kaikki vaatteemme olivat jo lapimarkia. Jonkin ajan kuluttua maassa alkoi jo olla jaasohjoa sen verran, etta talon lapset lahtivat pihalle leikkimaan lumisotaa. Ei siis ollut aivan se naky, jota olin Real de Catorcesta ennen matkaa kuvitellut.

Sateen muututtua jalleen vedeksi ja hieman laannuttua lahdimme jatkamaan paluumatkaa. Myrkysta hermostuneiden ja muutenkin mielenvikaisen oloisten hevosten sijasta valitsimme kavelyn kaupunkiin, koska marat vaatteet, vesisade ja alle 10 asteen lampotila ei enaa tuntunut kovin miellyttavalta yhdistelmalta paikallaan istumiselle. Kavelymatka pienta polkua pitkin sujui kaikinpuolin hyvin, mita nyt Sanna taisi napata jalallaan muutamat kaktuksenpiikit mukaansa. Kaupungin lahella eteen tuli kohta tiessa, joka laheltakin naytti silta etta tien paalla on parin sentin kerros mutaa. Ajattelin, etta tuostahan paasee parhaiten yli ottamalla vauhtia ja pitkia askeleita. Ensimmaisella askeleella huomasin sitten uppoavani n. puolta saarta myoten lammikkoon, joka koostui vedesta, mudasta ja hevosenlannasta. Talla alustalla sitten loikimme Sannan kanssa seuraavat kymmenen metria ja vaatteet olivat latakon jalkeen melko mielenkiintoisen nakoisia. Tassa vaiheessa homma alkoi tuntua jo niin uskomattomalta, etta koko seurueen (ml. Juan) yhtaikainen reaktio oli puolihysteerinen nauru. Pahimpia scheissedippauksen jalkia koetimme sitten puhdistella talojen katoilta tippuvien vesisuihkujen alla. Tassa vaiheessa alkoi jo olla sen verran jaassa, etta katoiltakin tippuva vesi tuntui lampimalta.

Lopulta kuitenkin paasimme perille hostellille kaikki vaatteet markina, kylmissaan ja hysteerisesti nauraen. Lammin suihku on harvoin tuntunut niin luksukselta kuin lauantai-iltana.

Itse olin lahtenyt reissuun minimivarustuksella, joten ainoat kenkani, ja ainoa pitkahihainen paitani olivat nyt litimarkia. Real de Catorcessa lampotila laskee yleensa lahelle nollaa, tai allekin, joten ostoksille oli lahdettava. Tai siis, ensin lahetin tytot hankkimaan minulle jostain kengat, jotta paasen itse liikkeelle. Mainiot 40 peson sandaalit jalkaan saatuani kavelin sitten laheiseen artesaanipuotiin, josta loytyi alpakanvillasta tehty takki melko sopuisaan 320 peson (n.16e) hintaan. Cafe Azulin kuuma kaakao ja lammin leipa tuntuivat myos yhdelta elamani parhaista aterioista. Loppuilta kuluikin sitten flunssaa torjuen, punaviinin suotuisalla avustuksella siis..

Sunnuntai olikin sitten keliltaan taysi vastakohta lauantaille. Aurinko paistoi pilvettomalta taivaalta ja t-paidassakin meinasi tulla kuuma. Paatimme, etta talla kertaa jatamme hevoset ja kuolemanpelon valiin ja lahdimme kavellen kohti Puebla de Fantasmaa, suomeksi siis aavekaupunkia. Kaupungit ovat siis raunioita kaivostoiminnan ajalta. Matka sujui erittain leppoisasti upeita vuoristomaisemia katsellen ja kuvaten ja auringosta nauttien. Ainoana hairiotekijana taytyy mainita reitille osunut monkijasafari ja erityisesti heidan taukonsa raunioiden lahella; perusmeksikolaiseen tyyliin paikallista hanuri-iskelmaa oli pakko luukuttaa n. 100 desibelin voimalla. Kaupungeissa tahan on jo tottunut, mutta muuten taysin hiljaiseen vuoristoon se ei vaan yksinkertaisesti sovi, sanottepa mita tahansa!

Saattaa kuulostaa, etta viikonloppu oli taysi katastrofi ja kaduttaisi, etta ylipaansa reissuun lahdin. Tosiasiassa homma on kuitenkin aika painvastoin. Vaikka, erityisesti lauantaina, mikaan ei juuri mennyt odotetusti ja valilla oikeasti pelottikin, oli tama varmasti yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista Meksikossa tahan asti ja mitaan osaa siita en pida negatiivisena. Antoipa lauantai-ilta myos aika konkreettisen esimerkin siita, miten nopeasti olosuhteet voivat vuoristossa vaihtua. Viime aikoina on tullut rehellisesti sanoen hieman tylsistyttya Monterreyn ja asuntolan arkirutiineihin, joten siihen tama ainakin toi reilusti vaihtelua. Muutenkin, harvoin on ollut niin "elava" olo kuin nyt myrskya pakoon juostessa ja kun lopulta paasimme takaisin hostellille. Tallaisten juttujen myota osaa ehka perus itsestaanselvyyksiakin arvostaa hieman enemman.